Eräänä päivänä tutkailin tekstiarkistojeni vanhimpia tekeleitä jotka minun tapauksessani on kirjoitettu vuoden 1999 kieppeillä. Minua nauratti ja vähän punastuttikin välillä. Lopulta aloin miettiä selitystä siihen että miksi vanhat tekstit ovat niin huonoja, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ja miksi nämä muutamat poikkeukset sitten toimivat edelleen?
Hetken aikaa tarkasteltuani huomasin että suurin osa niistä teksteistä jotka vaikuttivat kaikkein hirveimmiltä (ja noloimmilta) raapusteluilta, olivat juuri niitä jotka olin kirjoittanut tunnemyrskyssä "minä"-muotoon, siten että myös päähenkilönä olin minä itse ja vielä tässä ja nyt eli preesensissä. Monet tekstit olivat niin rehellistä tilitystä että ne alkoivat mennä jo parodian puolelle.
16-vuotiaan teinin "minä" on siis jo tämän päivän näkökulmasta aivan liian naivi, enkä enää pystynyt samaistumaan hänen puheisiinsa. Vika ei aina ollut edes siinä mitä hän sanoi, vaan siinä miten hän asioita käsitteli. Kuluneimmatkin kliseet olivat tuolloin vielä suuria oivalluksia. Ja se mikä silloin tuntui kovinkin syvälliseltä, näytti nyt vain typerältä yleistämiseltä.
Toisaalta tulin ajatelleeksi sitäkin että ehkä olen vain kasvanut kohderyhmästä ulos. Osaa näistäkin teksteistä voisin nimittäin kuvitella (pienin muutoksin) vaikkapa Kristiina Braskin suuhun. Hänen kohderyhmänsä voisi olla juuri sopivaa ikäluokkaa, vaikka itse saisinkin jo omista kliseistäni ihottumaa.
----
"Minä", joka oli asettunut sivusta tarkkailijan asemaan, oli monessa tekstissä paremmin ajan hammasta kestävä ratkaisu. Kun päähenkilö, tai keskipisteessä oleva tapahtumasarja oli oman itsen ulkopuolella, on sitä ollut helpompi tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi teksteissä, joissa lähtökohtana on ollut jokin todellinen asia, on paperille tallentunut paljon tiedostamatontakin. Asioita jotka olivat pakottaneet tarttumaan kynään, mutta jotka itsekin vasta nyt, jälkikäteen tekstiä lukiessa voi ymmärtää.
Sivustakatsojaksi asettautuminen, asettaa pääpainon kertojan sijaan tarinalle, jolloin lukija/kuulija voi keskittyä pelkkään sisältöön jos niin haluaa. Tällöin kuulijan ei välttämälttä tarvitse kokea fyysistä kertojaa (=artistia) mieleisekseen, kuten helposti "minä"-muodon kanssa käy. Riittää että kuulija pitää laulusta.
Ulkopuolista kertojaa onkin tullut eniten käytettyä juuri tapahtumien kuvaamiseen, silloin kun olen halunnut samalla ottaa niihin kantaa. Näin ollen noista teksteistä on yleensä päässyt vanhenemaan lähinnä se kannanotto b-osassa, jos sekään. Varsinkin punk-osasto on kestänyt tässä suhteessa hyvin, koska kannanoton kohteena olevat asiat eivät ole 90-luvun lopusta muuttuneet juuri miksikään.
Kaikkein parhaiten ajan hammasta tuntuivat kestävän ne tekstit joissa olin käyttänyt kaikkitietävää kertojaa ja joissa tarina sisälsi jonkinlaisen selkeän tapahtumasarjan. Tämän tyyppisessä tekstissä ei yksinkertaisesti ole juuri väliä kuka sen lukee, sillä kokemus on aina jokseenkin sama.
---
Huomasin monet "minä"-muotoon kirjoittamani tekstit dramaturgisesti varsin tyhjiksi. Yrittäessäni kirjoittaa niitä toiseen näkökulmaan, havaitsin että mitä huonompi teksti oli kyseessä, sitä vähemmän siinä oli tarinaa.
Tarinallisemmat kirjoitukset sitä vastoin olivat käännettävissä helposti myös "minä"-muotoon.
Loppujen lopuksi näkökulman valinta ei siis tehnyt biisistä huonoa. Uskonkin että biisin dramaturgian voi todeta toimivaksi kokeilemalla: Jos sen voi kertoa toisesta näkökulmasta, tarina toimii.
...kyllä, näin sen täytyy mennä. Parhaat jututhan niittävät mainetta juuri puskaradiossa! :D
Mutta pitääkö jokaisen laulun sittenkään olla tarina?
4. elokuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Tarina on hirvittävän kiva muoto laulun sanoitukselle, mutta tämä riippuu minusta musiikin lajityypistä. Näppärä fiilistely ja sanaleikittely toimii myös. Tosin fiilistelystäkin voi syntyä tarina kuulijan mielessä ja ehkä sen teho on juuri siinä.
Punkin kantaaottavuuden ajankohtaisuudesta näin museo-osastolaisena :)sanoisin, että 80-luvun alun punk-kappaleissakin on vielä joitakin tosi toimivia sanoituksia, vaikka musiikki musiikkina on menettänyt paljon viehätyksestään. Yritin hiljattain kuunnella vanhoja Ramones-kappaleita ja ihmettelin, että miksiköhän tästä joskus niin tykkäsin. Sen sijaan Clash toimi edelleen...
Jep... samaa mieltä. Ramones on jollain lailla melko teiniä musaa, mutta Clashin pojat kehittivät itseään ihan loppuun asti musiikillisesti ja se varmaan näkyy juuri siinä että aikuisenakin jaksaa siitä vielä innostua.
Tarinattomuuskin silti voi tosiaan toimia ja tenhota. Juicen 3.30 on siitä hyvä esimerkki. Teksti kun on enemmän visuaalinen kuin tarinamainen. Kyseessä ei kuitenkaan ole hänen suurin hittinsä.
Suomen eniten teostokorvauksia kautta-aikain (ja joka vuosi edelleen) on kerännyt Paratiisi. Se on selkeästi tarina. Vieläpä kaikkein simppeleimmästä päästä.
Myös kaikkein kuuluisimmat beatles-kappaleet ovat tarinoita. NÄyttäisi jopa siltä että jos biisi on tarina, se saa olla vähän höttöäkin (kuten vaikka Göstalla), mutta tarinaton biisi pitää kirjoittaa megalomaanisen hyvin.
Mielenkiintoinen kyllä tuo Paratiisin suosio. Minussa se ei jostakin syystä ole koskaan herättänyt erityisempiä tunnetiloja, vaikka on pakko myöntää sen olevan sievä pieni tarina.
Tuosta musiikin/sanoituksen kohderyhmästä tulee mieleen, miten paljon esittäjä voi vaikuttaa vaikka sanat olisivat jokaikistä välimerkkiä myöten samat. Esim. Rakkauden haudalla ei ole sama kappale Juicen esittämänä mikä se on Jonna Tervomaan esittämänä. Juice kolahtaa, Jonna ei, Juice laulaa sopivan rosoisesti aikuisena aikuiselle, Jonna valitettavasti kuulostaa "vain" herttaiselta (Jonnan äänestä pidän muuten kyllä, tykkäsin mm. niistä Pekka Kuusiston kanssa tehdyistä jutuista hirvittävästi).
Niin.. Gösta Sunqwistin sanoittama kappale: "Poika nimeltä Päivi" on yksi niitä lauluja jotka miehen laulama kuulostaa turhankin apsurdilta, mutta Mariskan laulamaa versiota ei ole enää lainkaan hankala ymmärtää.
Mariska on mielestäni päässyt hienosti biisin ytimeen, vaikka Göstan haamu onkin valtaisaa koko luokkaa: http://www.youtube.com/watch?v=Lmce5CYeaU0
Mariska on muuten suomalaisena sanoittajana ehdotonta kärkikastia. Mm. Jenni Vartiaisen uusimmat kipaleet ovat pitkälti hänen kynästään lähtöisin.
Itselläni oli ainakin teininä ehdoton juttu se, että sanoitusta ei muuteta sen jälkeen kun se on valtavalla tuskalla puklattu paperille. Muutoin olisi kadonnut se joku mystinen "fiilis". Ehkä siinä on hieman perääkin, mutta joskus se fiilis on tainnut olla turhan monenkirjava mahtuakseen biisin tekstiin. Jonkun kerran kyllä onnistuin melko lailla kohilleen. Useimmiten tulos oli nolostuttavaa.
Tarina...aloin miettiä sitä ja upposin hiukan suohon. Mietin että voiko sellaista hetken kuvaa sanoa tarinaksi? Juoneksi sitä ei oikein voi sanoa, mutta ehkä tarinaksi? Itse koen sellaisen hetken vangitsemisen henkilökohtaisesti tärkeimmäksi.
Lähetä kommentti
Kiitos että luit tämänkin postauksen. Jätä merkki käynnistäsi ottamalla kantaa ja kommentoimalla rohkeasti. Kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta! Kiitos,